9 vuotta kasvatusta – Motivaatio otti jälleen jalat alleen

Lokakuussa tuli kuluneeksi 9 vuotta ensimmäisen syyrianhamsteripoikueen syntymästä. Niin se aika menee kuin siivillä – motivaatio tuntuu aina säännöllisin väliajoin olevan ongelma. On mietittynä jo parit valmiiksi, mutta ei kuitenkaan välttämättä olisi suurta intoa lähteä siihen poikasrumbaan mukaan – mitä kasvattaminen tietenkin tuo väistämättä tullessaan.

Olen toisaalta kuitenkin niin tottunut, että motivaatio ottaa jalat alleen aina säännöllisin väliajoin ja se ei ole niinkään uutta. Käsissä on lisäksi mukavia jalostuseläimiä, joiden yhdistämisen tuotoksia tahtoisi tottakai ihastella. Olen tällä hetkellä enemmän rutinoitunut hoitamaan hamsulan arkea sellaisena kuin se on rullannut aina vuodesta toiseen. Meillä ei laitella ”turhia” pakkaseen, joten uusien eläintenkin hankinta vaatii aikaa luonnollisen poistuman kautta. Osa toki lähtee tarkoin valittuihin eläkekoteihin jo hyvässä nuoressa iässä poikasten jälkeen ja osan olen nyt viimeaikoina delegoinut kasvattajakollegoille, ettei hyvät eläimet jää käyttämättä. Se tuo kieltämättä melkoisia haasteita mukanaan, kun paikkoja syyrianhamstereille on erittäin rajoitetusti.

Myös yrittäjyys on ehkä syönyt vähän intoa omasta kasvatuksesta. Yritys on vähän kuin oma lapsi, jonka menestymisen vuoksi aikaa on uhrattava yrityksen kasvatukseen. Toki Hopeakuu on vielä täysin lapsen kengissä, eikä sekään haittaa. Yrittäjyys on ollut minulle haave aivan pienestä vaahtosammuttimen kokoisesta pikkutytöstä lähtien. Kohderyhmä on muuttunut vain aika radikaalisti isoista hevoseläimistä pienlemmikeihin. Molempiin olen käyttänyt elämästäni ison palan. Tottakai hevosetkin ovat vielä elämässäni mukana, mutta ei ammatillisessa mielessä.

Mutta kyllä se kultainen keskitie sieltä taas löytyy. Vanhoja merkkejä kuunnellen pitää vaan antaa ajan kulua, eikä huolehtia turhista. Siitä saa vain ikävän mahahaavan. Tuntuu vain äärimmäisen typerälle, että motivaatio ottaa jalat allensa juuri nyt, kun kaikki on enemmän kuin minulle tarpeeksi hyvin. Inferno valmistui muotovalioksi, roborovskit pärjäävät kohtuullisesti ja niillekkin on jo kertynyt sertejä kuitenkin laskujeni mukaan seitsemän sen parin vuoden aikana, kun olen näitä viiksuvalluja kasvattanut.

Ihan ehdoton motivaationsyöjä on se, ettei ole varaa liikkua kaikkiin näyttelyihin joihin haluaisi. Täällä pohjoisessa on maksimissaan kahdet ulkomuotoluokat vuodessa, ne ovat aina vakiot. Sinne mennään aina ja loppujen näyttelyiden kohdalla laskeskellaan pennosia. Onko varaa lähteä ja jos kutsu tuomariksi käy, niin se on lottovoitto! Mutta siinäkin miinuksensa, kun kutsutaan ulkomuototuomariksi. Silloin siinä yleensä suurinosa omista jää näyttelyttämättä ja reissuun lähdetään parin hassun hamsterin voimin. Sen olen vannottanut itselleni, että enempää en lähde tuomariksi opiskelemaan. Minulle riittää täysin FIN VLH-pätevä tuomaruus ja syyrianhamstereiden ulkomuotoluokkien tuomarina toimiminen.

Toinen motivaationsyöjä hyvänä kakkosena on ehdottomasti rajalliset tilat. Minua todentotta korpeaa, että syrkkejä hamsulaan mahtuu 11kpl ja kääpiöhamstereita kourallinen enemmän. Pyörittelin jo päässäni sitä, että hävitän syrkit kokonaan pois ja keskityn pelkkiin roborovskeihin. Niitähän saisi useamman kourallisen lapioitua syrkkien samloihin. Tai niinhän sitä voisi luulla – eivät tulisi sitten toimeen keskenään. En minä kuitenkaan todellisuudessa voisi syrkeistä luopua ja roboista luopuminen taas ei toisi kuin parin samlan verran lisätilaa hamsulaan ja toisekseen robot ovat kovertaneet sydämeeni liian suuren aukon täytettäväksi. Siksi minä yritän aina pistää eurojackpotit vetämään, kymppitonnilla saisin rakennettua eläimille oman hallin talon yhteyteen. Se olisikin unelma ja tuleville ihmispennuillekkin riittäisi talossa tilaa.

Kaikesta vinkuvalituksesta huolimatta, en voisi kuvitella vaihtavani elämäntyyliäni pieneläinten kasvatuksesta yhtikäs minnekkään. Ne ovat rakentaneet elämääni kuitenkin todella pitkälle ja näin haluan sen myös jatkuvan. Haluan kasvattaa kauniita, standardinmukaisia syyrianhamstereita ja roborovskeja. Itsehän olen tieni valinnut, vai valikoiko se minut aikoinaan? Niin tai näin, se on minun elämääni ja toivon sen jatkuvan pitkään. Annan itselleni anteeksi motivaation puutteen, mikä lie silläkin tyypillä? Jatkuvasti ottaa jalat alleen ilman syytä! 😀